Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi
Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi (ven. Съезд народных депутатов, Sjezd narodnyh deputatov) oli Neuvostoliiton virallisesti ylin valtioelin vuosina 1989–1991. Se valittiin osittain vapailla vaaleilla ja kokoontui toimintansa aikana viidelle lyhyehkölle istuntokaudelle. Silloin kun kansanedustajien kongressi ei ollut koolla, maan parlamenttina toimi kongressin valitsema Neuvostoliiton korkein neuvosto. Vuonna 1936 perustetun korkeimman neuvoston asema ja luonne muuttuivat kansanedustajien kongressin perustamisen seurauksena.
Kokoonpano
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Kansanedustajien kongressiin kuului 2 250 edustajaa, joista 1 500 valittiin vaaleilla: 750 edusti tavallisia väkiluvun mukaan jaettuja vaalipiirejä ja toiset 750 kansallisuuksien mukaan jaettuja vaalipiirejä, mikä vastasi korkeimman neuvoston vanhaa kokoonpanoa. Loput 750 edustajaa edustivat kiintiöittäin Neuvostoliiton kommunistista puoluetta (NKP) sekä muita organisaatioita kuten ammattiliittoja ja Neuvostoliiton tiedeakatemiaa. Kansanedustajien kongressi valitsi keskuudestaan 542-jäsenisen ja kaksikamarisen korkeimman neuvoston, joka käytti lainsäädäntövaltaa kongressien välisenä aikana. Uudistettu korkein neuvosto sai näin osittain demokraattista parlamenttia muistuttavan luonteen. Sekä kansanedustajien kongressin että korkeimman neuvoston työskentelyä kuitenkin ohjasivat niiden puheenjohtajistot eli presidiumit.[1] Kongressin oli määrä kokoontua kerran vuodessa.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansanedustajien kongressin perustaminen liittyi Neuvostoliiton puoluejohtaja Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikkaan, jonka päämääränä oli lisätä edustuksellisuutta sekä siirtää valtaa NKP:n päätöselimiltä varsinaisille valtioelimille siten, että ylin valta kuitenkin säilyisi puoluejohdon käsissä.[1][3] Gorbatšov halusi myös palauttaa vallankumouksen alkuaikojen neuvostojen hengen.[4] Kansanedustajien kongressin perustamisesta päätti NKP:n 19. puoluekokous kesällä 1988. Gorbatšov toivoi kansanedustuslaitoksesta uutta edistysmielistä valtakeskusta, jossa puolueen vanhoillisella siivellä ei olisi kannatusta ja jonka tuella hän voisi jatkaa uudistuslinjaansa. Hän esitteli suunnitelman nopean aikataulun vasta aivan puoluekokouksen lopussa juuri ennen äänestystä, jotta sitä ei ehdittäisi kyseenalaistaa. Se, että kolmannes kansanedustajista valittaisiin kiintiöperiaatteella eikä vaaleilla, oli Gorbatšovin myönnytys puoluekokoukselle, joka oli haluton luopumaan puolueen vallasta.[3] Korkein neuvosto vahvisti perustuslainmuutoksen 1. joulukuuta 1988. Samalla lisättiin valtionpäämiehen valtaoikeuksia.[2]
Kansanedustajien kongressin vaalit järjestettiin 26. maaliskuuta 1989. Myöhemmin kevään aikana järjestettiin uusi äänestyskierros niissä vaalipiireissä, joissa yksikään ehdokas ei ollut saanut enemmistöä äänistä.[2] Vaalit muuttivat ratkaisevalla tavalla Neuvostoliiton politiikkaa ja muodostuivat Gorbatšovin valtakauden käännekohdaksi.[1] Ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa äänestäjät saivat valita kilpailevien ehdokkaiden väliltä. Ehdokkaiden vaalikampanjat olivat myös uusi ilmiö.[2]
Vaalitulos horjutti NKP:n asemaa ja uskottavuutta, sillä monet tärkeät puoluejohtajat jäivät valitsematta,[2] joukossa 38:n alueen ja useiden suurkaupunkien puoluesihteerit. Valituista noin 80 prosenttia oli NKP:n jäseniä ja loput itsenäisiä ehdokkaita.[4] Muita puolueita ei vielä tässä vaiheessa sallittu.[5] Puoluejohdon arvostelijana ja uudistuspolitiikan voimakkaana kannattajana tunnettu entinen Moskovan puoluejohtaja Boris Jeltsin sai Moskovan vaalipiirissä 89,4 prosenttia äänistä.[2][1] Toisella kierroksella valituksi tuli myös tunnettu toisinajattelija ja demokratia-aktivisti Andrei Saharov.[2] Kongressiin valittiin lisäksi monia vähemmistökansallisuuksien nationalisteja.[1]
Kansanedustajien kongressi kokoontui ensi kerran 26. toukokuuta 1989. Ensimmäisessä istunnossaan se valitsi Gorbatšovin korkeimman neuvoston puhemieheksi eli Neuvostoliiton nimelliseksi valtionpäämieheksi. Vaalissa ei ollut vastaehdokkaita, mutta 87 edustajaa äänesti Gorbatšovia vastaan.[2] Noin 300 edustajaa muodosti Jeltsinin, Saharovin, Juri Afanasjevin ja Gavriil Popovin johdolla ”alueidenvälisen edustajaryhmän” (Mežregionalnaja deputatskaja gruppa), joka kokosi yhteen uudistusmielisen opposition. Gorbatšovin odotusten vastaisesti tämä ryhmä kohdisti arvostelunsa myös häneen.[4] Suuren kokonsa vuoksi kongressi ei kyennyt tehokkaaseen päätöksentekoon, mutta sen televisioidut istunnot antoivat uudenlaista näkyvyyttä puoluejohtoon kohdistetulle kritiikille ja toisinajattelijoille.[1][4] Kongressin ensimmäinen istuntokausi päättyi 9. kesäkuuta.[4]
Kansanedustajien kongressin valitsemasta korkeimmasta neuvostosta tuli kokoonpanoltaan itse kongressia vanhoillisempi, sillä vaaliteknisistä syistä monet kansanvaalissa hyvin menestyneet uudistusmieliset edustajat jäivät valitsematta. Jopa suosittu Jeltsin olisi jäänyt korkeimman neuvoston ulkopuolelle ellei eräs toinen edustaja olisi luovuttanut paikkaansa hänelle.[2][4] Myös uusi korkein neuvosto sääti silti useita demokratiaa ja kansalaisvapauksia lisänneitä lakeja.[1] Eräs tärkeimmistä päätöksistä oli perustuslainmuutos, joka salli uusien puolueiden perustamisen. Kansanedustajien kongressi vahvisti sen kolmannella istuntokaudellaan huhtikuussa 1990. Samana vuonna kongressin vanhoilliset järjestäytyivät Sojuz (”Liitto”) -nimiseksi edustajaryhmäksi.[5]
Viimeisessä istunnossaan 5. syyskuuta 1991 kansanedustajien kongressi hyväksyi Gorbatšovin esityksen Neuvostoliiton valtarakenteiden tilapäiseksi tarkoitetusta uudelleenjärjestelystä, jonka mukaan valta siirrettäisiin presidentin ja neuvostotasavaltojen edustajien muodostamalle valtioneuvostolle sekä pääasiassa tasavaltoja edustavalle uudelle parlamentille.[6][7] Muodollisesti kansanedustajien kongressi lakkasi olemasta Neuvostoliiton hajotessa joulukuussa 1991.
Muuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän neuvostotasavallalle luotiin vuonna 1990 oma vastaava elin, Venäjän kansanedustajien kongressi, joka jatkoi toimintaansa vielä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuoteen 1993.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Thomas F. Remington: Congress Of People's Deputies (englanniksi) Encyclopedia of Russian History, Encyclopedia.com. Viitattu 31.8.2021.
- ↑ a b c d e f g h i Mitä Missä Milloin 1990 – Kansalaisen vuosikirja, s. 60–61, 75. Otava, Helsinki 1989.
- ↑ a b Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin, s. 461–462. Penguin Books, Lontoo 2003 (ensimmäinen laitos 1997).
- ↑ a b c d e f Service 2003, s. 473–475, 480.
- ↑ a b Service 2003, s. 487–488, 492–493.
- ↑ Kyösti Karvonen: NL:n valtarakenteiden remontti hyväksyttiin – Presidentti Gorbatshov nuiji kongressissa väkisin läpi valtiorakenteiden siirtymäkauden muutokset (tilaajille) Helsingin Sanomat 6.9.1991. Viitattu 30.8.2021.
- ↑ Service 2003, s. 502.